Saat mitä mittaat – myös sotessa

Syksyn (sic) sotepäätöskausi saatiin Helsingissä käyntiin tiistaina (21.8), kun Sote-lautakunnan listalla oli muun muassa ensi vuoden talousarvio. Kaupunginhallitus oli tehnyt keväällä budjettiraamin eri toimialoille, joihin se pyysi näiltä nyt lausuntoa. Helsingin sosiaali- ja terveyspalveluiden osalta raamissa ehdotettiin noin prosentin absoluuttista nostoa, mikä ehkä ensisilmäyksellä näyttää ihan hyvältä, mutta tarkemmin tarkasteltuna osoittautuukin väestön ikääntymisen ja -kasvun takia oikeasti reaalimaailmassa supistavaksi budjetiksi. Mikäli tuohon kaupunginhallitusen ehdottamaan 2,06 miljardiin ei rahaa lisää tule, Helsingin pitää tehostaa toimintaansa toimialan laskelmien mukaan 1,3% ensi vuonna välttääkseen palveluiden huonontamisen.

Sinänsä en ole toiminnan tehostamista vastaan, jos se tehdään oikealla tavalla esimerkiksi ottamalla uutta teknologiaa käyttöön tai parantamalla toimintatapoja. Kaupunginhallituksen vaatima tehostustavoite on kuitenkin vähän turhan korkea, koska se saattaa asettaa paineita oikeasti supistaa palveluita eikä vain tehostaa niitä. Lisäksi kaupunkistrategiassa on päätetty kaupungin yleisestä 0,5% tehokkuustavoitteesta, joten en ymmärrä, miksi juuri tärkeimmälle toimialalle eli ihmisten terveyspalveluille asetetaan noin riskialtis painetaso. Näistä syistä äänestinkin sellaisen kirjauksen puolesta, jossa ehdotetaan sotepalveluille lisärahoitusta. Jos kaupungin jostain pitää säästää, niin ei nyt ehkä ensimmäisenä terveyspalveluista.

Talousarviosta löytyy rahoituksen lisäksi myös toinen tärkeä asia: sotepalveluiden strategisia tavoitteita kuvaavat mittarit. Esimerkiksi tavoitteen ”Edistämme helsinkiläisten hyvinvointia ja terveyttä ja ehkäisemme syrjäytymistä” yhdeksi määrälliseksi sitovaksi määrälliseksi mittariksi ehdotettiin ”Psykiatrisessa avohoidossa olevien potilaiden sairaalapäivien määrä vähenee vuoteen 2018 verrattuna avohoidon laadullisella kehittämisellä ja sen eri muotoja vahvistamalla”. Peukutan kyllä KPI-miehenä kovasti tunnuslukujen ja datan avulla johtamista, mutta näiden indikaattoreiden pitää olla hyvin tarkasti asetettuja ja kattavia, jotta ne johtavat toimintaa toivottuun suuntaan. Saat mitä mittaat.

Kotihoidon haasteet ovat puhuttaneet Suomessa viime vuosina. Olen ymmärtänyt, että jotkut vanhukset, joiden kuuluisi hoitotarpeidensa perusteella olla intensiivisemmässä ympärivuorokautisessa hoidossa esim palvelutalossa, eivät ole näihin päässeet resurssien puutteen takia ja ovat siksi joutuneet kotihoitoon. Tästä syystä halusinkin, että Helsinki asettaisi jonkin tunnusluvun, joka antaa osviittaa näiden väärässä hoitopaikassa olevien potilaiden määrästä. Ehdotin, että Helsingissä ottaisiin sitovaksi tavoitteeksi kotihoidossa olevien potilaiden päivystyskäyntien vähentämisen. Ajatukseni tässä on se että mikäli kotihoidossa on potilaita, jotka vaativat intensiivisempää hoitoa, heitä usein haetaan ambulanssilla sairaalaan ja viedään takaisin kotiin. Nämä käynnit laskettaisiin kotihoidon päivystyskäynneksi. Mikäli ottaisimme tavoitteeksi näiden käyntien vähentämisen, nousisivat kannusteet ohjata kotihoitoon vaan niitä potilaita, jotka sinne oikeasti sopivat. Tällaista siis ehdotin. Ajatuksilleni oli laaja tuki niin virkamiesten kuin muiden poliitikkojenkin puolelta, mutta homma kaatui ensi vuoden osalta siihen, että Helsingin tietojärjestelmistä ei kuulemani mukaan tätä tunnuslukua (vielä) saa helposti laskettua (!) mikä kuulostaa kyllä melkoisen lannistavalta. Näin ollen tyydyin ehdottamaan, että Helsinki ryhtyy näiden mittauskyvykkyyksiensä päivittämiseen, jotta tästä tunnusluvusta saataisiin tulevaisuudessa tietoa. Ehkäpä siis vuonna 2020.

Kirjoittaja on Helsingin Sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen ja varavaltuutettu

leobergman
Liberaalipuolue Helsinki

Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen, varavaltuutettu, analyytikko

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu